Joka syksy sinne pittää lähtä, vaikka ylleensä me ehitään sinne vasta ku se komijoin ruska o hiipunu. Erräänki kerra oltii syyskuu lopulla porukoilla Sodankyläsä ja räkätettii iha hirvijänä ku aamulla herättii ja oli tullu ainaki 10-15 senttiä lunta. Siinä me oltii ruskaretkellä ja autossaki oli kesärattaat. Muistan sen kerran tosi hyvin siitäki syystä että yks mun kummipoika synty just sillo.
Vuosije saatosa on tullu koluttua Luostua ympäriisä. Ei niinkää rinteisii oo ollu asijaa, mutta hiihetty o ja patikoitu ja kallaaki pyyvvetty. Sitä parrautta o tietenki vähä hiihtää tai patikoija ja töhhäyttää tulet laavulle tai kottaan, kaivaa makkarat, pullat, kahavit ja kaakaut essii ja vaa nauttija.
Luonnosa mieli leppää. Puhasta ilimaa keuhkoihi vettäisä ajatuksekki selekiintyy. Tykkään Luoston seuvusta siksiki ku siellä ei oo törkiästi väkiä ja siellon palijo rauhallisempaa ku vilikkaissa laskettelupaikoisa. Luonnosa pittää saaha lattautua ja ei se samallalailla täällä liian likellä onnistu. Pittää päästä vähä ettäämmälle. Ettäämmältä näkkee paremmi likelle.
Luostua upijammat maisemat, ehkä maailmankaikkeuvve uppein paikka, löytyy Pyhältä. Kurusta. En tiijä mikä siinon, mutta sinne syvän vettää vaikka roppa ei aina pysty. Isokuru on älyttömä vaikuttava paikka. Tuntuu ihimine hyvin pieneltä sielä kahen vuore välisä. Erityise rakas paikka o Pyhänkasteenlampi ja se puttous. Vaikkei se puttous vuolaana ryöppyäkkää, siinon semmosta taikaa. Puhtautta ja pyhyyttä.
Kurun pohojalle en tänä syksynä päässy, mutta sielä "reunalla" käyntiki oli hienua. Tuo kuva o parivvuoje takkaa. Siellä se kuru kumminki mua aina oottaa, oha se oottanu kävijöitä jo monta sattaa vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti